Rehellinen kuvaus rakkaudesta, kuulumisesta ja kirjoittamisen pakosta. ”Sinun silmiesi loiste. Sinun silmiesi. Loiste. Sen kaiken loisto, ehdoton, mikä meillä on ollut ja mikä yhä on, tai kun seisot ja katselet vettä ja riisuudut ja olemme taas riidelleet etkä välitä siitä vaan kävelet jälleen yhden päätöksen tehneenä yksin ja alastomana veteen.” Kaksi naista rakastuu. Tunne on ennenkokematon, pakahduttava, se saa koko maailman näyttämään toisenlaiselta, kauniimmalta. Mutta samaan aikaan se sysää toisen naisista kertojan rooliin, johon ei voi varautua. Hän on pakotettu piilottamaan rakkautensa toisten katseilta, häpeämään sitä, vaikka hän ei ole koskaan ennen kokenut mitään mikä tuntuisi yhtä oikealta.