Olen kaksitoista, pian kolmetoista. Olen lapsen ja naisen välitilassa, tulossa hirvittäväksi. Menee vain hetki ennen kuin minusta tulee pelkkää ruumista. 1990-luku, pieni pohjoinen kylä. Rivitalo, kerrostalo, makuuhuone, kylpyhuone, olohuone. Tapahtuu rikoksia, mutta poliisille ei ilmoiteta, todisteita ei kerätä, epäiltyjä ei kuulustella. Vasta vuosien kuluttua nainen alkaa seurata jälkiä muistinsa reunoilla, sillä hänen on löydettävä kadonnut arkisto totuus siitä, mitä hänelle tapahtui. Hänen täytyy kirjoittaa totuus esiin palauttaakseen ihmisyytensä. Susanna Hast tutkii omakohtaisessa esikoisromaanissaan väkivallan ja trauman mekanismeja ja sitä naisia vastaan käytävää hiljaista sotaa, josta ei jää merkintöjä historiankirjoihin. Hän näyttää, miten ruumis muistaa sen mitä kieli ei aina tavoita. Ruumis/huoneet on vimmainen, peloton ja säkenöivän älykäs todistus naisten vaientamisen historiasta ja selviytymisestä, joka on seisomista muistamisen ja unohtamisen rajalla. Se ravistelee lukijaansa ytimiä myöten.