Suru tulkitaan usein tuntevan mielen poikkeustilaksi, josta tulisi päästä eroon mahdollisimman nopeasti. Läheisensä kuolemaa surevan pitäisi tavoitteellisesti työstää surunsa, siirtää se syrjään ja sitten palata normaaliin elämään. Mutta voisiko surun ajatella toisin? Suru on elämäntapahtuma, merkityksellinen kokemus, joka jättää - ja saa jättää - aina jäljen. Väitöskirjatutkimukseen pohjautuva teos käsittelee läheisen menettämistä kokonaisvaltaisena kokemuksena. Surevien suomalaisten kirjeiksi kertomien menetyskokemusten kautta piirtyy kuva surevien arjesta, jossa murhe on täynnä merkitystä. Häiriötilan sijaan suru on olemisen tila - salliva syli, jossa mikään suremisen tapa ei ole väärä ja josta ei ole kiire mihinkään. (takakansiteksti)