”Aune, pieni vanha nainen sanoi nojatuolissa kyhjöttävälle kookkaalle kumaralle hahmolle, minä se olen, Senja.” Näin alkaa Matti Rossin uusi romaani. Aune on jo kulkemassa täältä pois, Senja on hänen ikäisensä mutta täynnä elämää ja tahtoa. He ovat tavanneet vuosikymmeniä sitten, vankilassa, jossa Senja oli poliittisia, Aune henkilökunnasta se, jonka silmissä oli ilme. He ovat tavanneet uudestaan äskettäin, silloin kun Aune vielä oli voimissaan. Nyt kun tiet ovat peruuttamattomasti kulkemassa erilleen, Aune tarkastelee mitä elämä oikein on pitänyt sisällään ja pitää, katsoo ketä on petetty ja kuka on pettäjä, kuka rakentaa hiekalle ja kenen on tulevaisuus. Hän tapaa tuttuja kaukaa menneisyydestä, eivätkä tapaamiset aina ole iloisia. Hän pitää rinnallaan lasta, joka elää, kasvaa, uskoo, löytää. Ja kaiken tapahtumapaikka on Helsinki, joka elää mukana kuin alati ilmettä vaihtava ihminen, läsnä ja lähellä. Matti Rossi on kirjoittanut kauniin kirjan, jossa hän jälleen kerran rastii toden ja näennäisyyksien rajaa, katsoo mille pohjalle rakentuu elämisen rohkeus, halu olla ihminen. Teko on komea, haastava, osuva romaani.