Runoelman nainen on upoksissa keittiön puurofarssissa, hän etsii omaa aikaa ja entistä ja uutta itseään. Mieli palaa metsän keskelle, savulta tuoksuvien käsien kosketukseen. Siivet ovat odottaneet supussa, nyt ne on pakko levittää auki. Yhtä juhlaa on puhutteleva vapautumisen kuvaus, jossa soi myös itkuvirsi ja kansanlaulu. Sylin vuoraan, peitän pään. Ilta kietoo ikävään mutta aamu valahtaa päälle kuin morsiuspuku: vaativana, opittuna. Sileänä kuin kananmuna. Ei ole minun, ei ole minun, morsian oli nuori, kädessä kuivunut kuori, kämmeniään nuoli, söi siemenen ja kuoli. Aamu on ryhdikäs tänään. Ja tepä tänään suora, hellan ääressä, selkä ojossa, puurokauha sojossa. (Katkelma runoelmasta Yhtä juhlaa) Johanna Venhon kolmannessa runoteoksessa kirjoitus avautuu kohti groteskia, ja kieli virtaa loitsunomaisen toiston ja riimien uomassa. Arvid Lydecken -palkinnon (2003) saanut Venho on julkaissut lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi runokokoelmat Postia Saturnukseen (1998) ja Ilman karttaa (2000).