“Hiekka pakeni lunta. Sinä iltana leikkasin arkkeja paperiveitsellä, sinä vuonna voin pahoin, sinä syksynä, sinä marraskuun iltana, sinä nimenomaisena hetkenä, sinä.” Harry Salmenniemen neljäs teos on hänen avantgardistisen tuotantonsa tunteville pienoinen yllätys: rauhallisia lauseita, perinteiseltä näyttävää muotoa. Tekstin seesteinen pinta saattaa kuitenkin pettää, sillä sen alla on levotonta liikettä, leikkisyyttä ja yhteentörmäyksiä. Runon ja proosan välimaastoon sijoittuva teos etsii menettämisen ja unohtamisen ydintä vailla turhaa haikeutta.