Helena Sinervon runokokoelma on aistikas sielunmessu merelle ja tunteen palolle. Runojen meri on sekä suojelukohde että eroottisen rakkauden elementti, vaahtoisa alkuperämme ja muovittunut ääretön. Samalla meri on tuttumme, aistein koettu ja kujeileva. Runoteos rakentuu klassisen sielunmessun, requiemin, eri osastoille, mutta Sinervo leikkii rakenteella. Musiikki tuntuu fyysisesti runoissa: vesi eri muodoissaan nuolee ja hyväilee, liikuttelee tavuja ja luo uutta. Kihelmöivän kaunis kokoelma katsoo rohkeasti kohti rakastumista, se kuljettaa ihmistä luonnossa, puiden ja veden syissä, "vaeltaa hajaantuneessa molekyyliparvessa, häikäistyneenä, väistellen tiiran valkeita äkkisyöksyjä".