Hyvät tavat säilyvät pisimpään. Hän ottaa teennäisen äänensävyn, hymyilee kohteliaasti ja katsoo silmiin. Tunteet haihtuvat. Ensimmäiseksi menevät huumorintaju, rakkaus, huolenpito, myötätunto. Viimeksi jäävät viha, katkeruus, tyytymättömyys. Eläessään äiti on käyttänyt niitä kovin vähän. Ehkä niitä siksi on paljon jäljellä. Minä, vanha nainen itsekin, olen äiditön tytär, pettynyt ja epätoivoinen. Missä minun oikea äitini on? Suupieliäni kutittaa halu huutaa hänelle: ole kunnolla, älä ole tuollainen, lopeta, ole niin kuin ennenkin! Haluaisin läimäyttää häntä ja palauttaa hänet ennalleen. Haluaisin ravistaa hänestä irti tuon jonkun, joka ei ole hän. Äiti älä jätä. Rakasta minua. Anneli Kanto on kirjoittanut omakohtaisen teoksen siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Teos näyttää piiruakaan kaunistelematta kaikki raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. Kanto on kerännyt teokseen oman tarinansa lisäksi muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia. Yhteiskunnallisesti kantaaottava teos on väkevä puheenvuoro jaksamisensa rajoilla päivittäin kamppailevien omaisten puolesta.