Tapio Koivukari tarinoi rakkaista saaristolaisistaan jatkosodan jälkeisistä ajoista 60-luvun puoliväliin, ja viivähtää hetkisen myös nykyajassa. Kirja kertoo selvin sanoin, ettei hävityn sodan seurauksena syntyvä sotakorvausteollisuus ole vain pahasta: se tuo leivän monille työmiehille ja -naisille sekä heidän huonekunnilleen. Koivukari kertoo näiden itsellisiksi oppineiden kalastajien ja heidän jälkeläistensä sopeutumisesta muuttuvaan elämänmenoon. Hän kertoo myös, miten joidenkin ihmisten matka kulkee kauas maan ääriin ja kuinka takaisin voi olla pitkä matka. Ja välillä on liikeasioissa parempi, välillä huonompi onni myötä. Näiden tavallisten ihmisten elämien kautta Sumun lokikirja kertoo ajasta, jolloin teollistunut Suomi luotiin. Ja kertoo tavalla, joka kirvoittaa lukijalta niin myötäelävän naurun kuin liikutuksen kyynelen. ”Raumanmeren varassa ja partaalla eläneistä ihmisistä, suvustamme, minä kerroin ja tarina liitti meidät menneeseen, osaksi tätä seutua. Ja antoi meille tiedon siitä, keitä me olemme, menimme sitten mihin tahansa.” Eero Luotomaa, romaanien kertoja